Löytöretkellä Turkissa ja muita matkakertomuksia
Kesäkuussa 2009 koneemme laskeutuu Atatürkin, Euroopan puoleiselle Istanbulin kansainväliselle, lentokentälle. Olen ensimmäistä kertaa täällä. Hälinää tungosta ja viittoilua riittää. Siihen ja kuumuuteen on äkkiä sopeuduttava. Keltaisen taksin kuljettaja saa hädin tuskin pakattua kolmen ihmisen matkatavarat pieneen autoonsa. Sovimme etukäteen matkan hinnan kongressin ohjeiden mukaan. Sitten vilkkaaseen liikenteeseen, joka vain pahenee kaupungin keskustaa lähestyttäessä.
Ajamme Marmarameren rantaa. Redillä on lukuisia laivoja odottamassa pääsyä kaupungin Euroopan ja Aasian puoleen jakavaan Bosporin salmeen. Tie kiertää niemeä, Sultanahmetin aluetta, vanhaa kaupunkia, jossa sulttaanien palatsi eli Seralji, Hagia Sofian museo, Sininen moskeija ja Suuri Basaari odottavat kävijöitään. Palatsi, jota kutsutaan myös Topkapiksi, on strategisesti tärkeällä paikalla niemen kärjessä – siitä on näkymä sekä kaupungin Euroopan puoleisen osan jakavaan kapeaan salmeen, Kultaiseen sarveen että Bosporin salmeen ja Marmara merelle.
Oivallinen valinta. Niemeltä voi hyvin havaita vihollisen alukset. Rantatieltä palatsia ei näy. Taksi ajaa välillä pitkin raitiotien kiskoja päästäkseen eteenpäin. Tulemme Kultaisen sarven ylittävälle Galatan sillalle, joka on täynnä onkijoita. Vastapäätä ovat Peran kukkulat. Talot sen rinteillä näyttävät parhaat päivänsä nähneiltä. Rinteeltä erottuu 60m metriä korkea Galatan torni, jonka ensimmäinen versio rakennettiin 600-luvulla meriliikenteen tarkkailua varten.
Sen seuraaja on ollut sittemmin vankilana, palotornina ja nyt paikkana, johon turistit viedään saamaan yleiskuva ympäristöstä. Olemme Peran, turkkilaiselta nimeltään Beyoğlun kaupunginosassa. Kierrämme modernin keskustan keskeisen aukion Taksimin. Pian vähäpuheinen kuljettajamme löytääkin tulevien päivien tukikohtamme hotelli Ramadanin vilkkaan Cumhuriet kadun varrelta.
Aamuisin kuljemme Bosporia kohti laskeutuvalla rinteellä olevaan kongressikeskukseen patsaspuiston läpi. Siinä on puolikaaressa seldžukki- ja ottomaanisulttaanien kypäräpäisiä, parrakkaita rintakuvia. Joukosta poikkeaa Atatürkin eurooppalaiselta vaikuttava, uutta Turkkia edustava, sileäkasvoinen, mutta määrätietoinen olemus.
»Häikäisevän sekunnin ajan olin jälleen nuori ja istuin seraljin harmaanvalkoisella muurilla vieressä sulttaanin seinämosaiikkien sateenkaaren välke. Marmarameren tuuli pyyhkii kuumia, pyöreitä poskiani ja kaukomaiden laiva mylvi kaihosta käheänä pyrkiessään Kultaisen sarven roskaiseen siniseen veteen.
Istuin seraljin muurilla ajatellen kiihkeästi Janitsaarien pihan ikivanhaa plataania, jonka rungossa yhä näkyivät keittopatojen alla loimunneiden liekkien nokiset jäljet ja jonka paksuista oksista joskus olivat riippuneet hirtettyjen visiirien ruumiit janitsaarien viskattua patansa nurin ja rummuttaessaan puukauhoillaan kapinaa niiden kylkiin.
Häikäisevän sekunnin ajan näin edessäni tämän ikivanhan plataanin nokisine kuorineen Seraljin ulkopihassa ja tiesin, että minulla oli aihe, jonka vuodet olivat haudanneet salatajuntaan, vaikka se kerran aitona ja huumaavana oli puhjennut kaksikymmenvuotiaan sydämessä juuri ennen täysi-ikäisyyden kevyttä kynnystä. Tämä insuliinin vuosien kuorten alta puhkaisema näky oli todellisuuttakin elävämpi ja todempi, niin aito, että jos olisin kurottanut käteni, olisin voinut sormilla hipaista ikivanhan plataanin vuosisatojen kivettämää kuorta.«
Teksti on Mika Waltarin ja lainaus Panu Rajalan kirjasta Unio Mystica – Mika Waltarin elämä ja teokset. Kirjailija oli saanut valmiiksi Sinuhe Egyptiläisen 1945. Kone jäi ikään kuin päälle, vaikea unettomuus ja tuska kaivoivat mieltä. Tarvittiin hoitoa Lapinlahdessa. Nyt uusi aihe pulpahti mieleen ja kirjailija »parani« hetkessä. Näky liittyi Waltarin ensimmäiseen Istanbulin matkaan 1929.
Uusi aihe sai kirjailijan valmistelemaan uutta Istanbulin matkaa. »Lähdin Istanbuliin« on vuodelta 1948, matka toteutui vuotta aikaisemmin. Tämän sain käsiini antikvariaatista vuosi sitten. Rajala: »Suomalaisessa kirjallisuudessa ei ole muita, joilla voisi olla mitään vastaavaa kerrottavana – ehkä Göran Schildtin purjehdusmatkoja lukuun ottamatta.« Waltarin perusteellisuutta tulevan romaaninsa taustatyön osalta kuvaa hänen perehtymisensä matkan aikana erittäin syvällisesti aseteknologiaan, erityisesti tykkeihin muun muassa Zürichin historiallisessa museossa. Tämä oli tärkeää Konstantinopolin kohtalon ymmärtämiseksi. Matkaan mahtuivat myös Venetsia ja Rooma.
»Venetsian kullan, jalokivien, marmorin ja porfyyrien loisto ympärillä oli rosvosaalista. Se oli Euroopan portti itämaihin ja suuntasi juonitteluillaan kokonaisen ristiretkeläisarmeijan Jerusalemin asemasta valloittamaan kilpailijaansa Bysanttia. Tästä hävityksestä Bysantti ei koskaan täysin toipunut. Muistona tästä historian häpeällisimpiin kuuluvasta rosvoretkestä hirnahtelivat yhä Bysantin hippodromilta varastetut Lysippoksen pronssihevoset tuolla ylhäällä kattotasanteella San Marcon jättiläiskupu ja pehmeä sininen taivas taustanaan.« Waltari oli käyttänyt kaksi kolmasosaa matkakirjansa sivuista ennen kuin hän oli perillä Istanbulissa. Hän ei tunne enää nuoruutensa kaupunkia.
Matkakirjassaan Waltari kuvaa Istanbulin lentokenttää alkeelliseksi. Väkeä ja tungosta oli joka paikassa. Mistään järjestyksestä ei ollut tietokaan. Vastassa oli kuitenkin Istanbulin arvostetuimpiin henkilöihin kuuluva kunniapääkonsuli. Kun vielä häntä itseään kutsuttiin professoriksi, vaikkakin virheellisesti, oli kirjailijan mieliala korkealla. »Ajoimme kaupunkiin Bysantin vanhan, mahtavan muurin lävitse. Kaduilla oli tungokseen saakka ihmisiä, raitiovaunujen kellot kilisivät, upeat taksiautot päästelivät hälytysmerkkejä, matalista taloista loistivat pikkukahvilain himmeät valot. Laskeuduimme leveää valtatietä alas Kultaista sarvea kohden ja helminauharivinä välkähtivät hämmästyneiden silmieni eteen uuden sillan lyhdyt. Vastapäisellä puolella kohosi Pera, Beyoglu kukkulallaan, entinen eurooppalainen kaupunginosa, jonka Turkki oli hitaasti vallannut, niin ettei eurooppalaisilla enää ole siellä paljon sanomista.«
Diplomaatin rouva Mielikki Ivalo saapuu Istanbuliin talvisesta Ankarasta junalla, Aasian puolelle Bosporia, Haydarpashan asemalle. »Aseman laiturissa odottaa matkustajia suuri valkoinen laiva. Katselemme Seraljin niemeä, sen palatseja ja monia maailman kauneimpia moskeijoita. Näemme Galatan tornin, koko Istanbulin kaupungin, Bosporin ja siinä Leanderin tornin, josta on monta tarinaa. Sanomattoman kaunis on Istanbul mereltä katsottuna. Galatan sillalla, joka kulkee yli syvälle Euroopan rantaan pistävän Kultaisen Sarven merenlahden, on elämää ja melua. Istanbul elää aina.« Kuvaus on 1950-luvun puolivälistä kirjasta Istanbulista Intiaan – Diplomaatinrouvan matkassa neljässä maanosassa.
Schildt purjehtii tänne Daphnellaan Aegean mereltä kapean Dardanellien salmen läpi ja siitä Marmarameren halki Istanbuliin. Schildtin Istanbulia kuvaava luku alkaa näin: »Kaunis nuori tyttö, joka on naitettu maan rikkaimmalle miehelle, jonka ylle on satanut lahjoja, jota monet ovat halunneet ja jonka viimein, kun hänen miehensä on käynyt vanhaksi, on valloittanut uusi voitokas kosija, joka lahjoittaa hänelle uuden elämän – kunnes hän itse vanhoilla päivillään joutuu hylätyksi nuoren vuoristolaisen talonpoikaistytön vuoksi ja saa jatkaa elämäänsä köyhtyneenä vallasleskenä, osaksi kalvenneilla muistoillaan, osaksi asemallaan, jota kukaan ei voi häneltä riistää – siinä tämän päivän Istanbul, vanha rouva, jota käy mielellään tervehtimässä, koska hän voi kertoa niin paljon menneistä ajoista ja näyttää niin moninaisia muistoja sisältörikkaasta elämästään.«
Näihin suunnilleen samaan aikaan noin 60 vuotta sitten Istanbuliin matkanneisiin suomalaisiin, kaupungin historia, sen tarjoamat elämykset ja tarinat ovat vaikuttaneet syvästi. Minä olin ensimmäisellä vierailullani työmatkalla ja saatoin vain hieman ikään kuin varkain tutustua »vanhaan rouvaan«. Sen jälkeen olen käynyt Istanbulissa neljä kertaa. Matkalla lomakotiimme on luontevaa viivähtää muutama päivä Istanbulissa ja tutustuminen jatkuu. Se on Rooman ja Venetsian tapaan täynnä elämyksiä ja tarinoita. Tutkittavaa riittää loputtomasti.
Bysantion – Konstantinopol – Istanbul. Sama kaupunki – idän ja lännen välissä. Keisari Konstantinus kääntyy kristinuskoon ja muuttaa Roomasta Bysantioniin, joka hänen kuolemansa jälkeen nimetään Konstantinopoliksi. Keisari pääsi lähemmäksi levottomia itäisiä alueita, joita oli vaikea hallita Roomasta käsin. Kaupungin rikkaudet houkuttelevat. Se on jatkuvasti valloitusyritysten ja ryöstöjen kohteena; 1200-luvulla jopa venetsialaisten laivoillaan sinne laivanneet ristiretkeläiset sen valloittivat ja ryöstivät. Alun perin kyseessä oli valtataistelu, joka muuttui ryöstöretkeksi. Venetsian kehittynyt laivasto mahdollisti tuohon aikaa sekä menestyksellisen kaupankäynnin että ryöstelyn. Laivaston erinomaisuudesta olen vakuuttunut käytyäni Venetsian merenkulkumuseossa.
Waltari on matkallaan jo Johannes Angeloksen ajassa, keräämässä taustietoa ja miettimässä miten ja millaisissa oloissa Mehmed II (Waltari kirjoittaa Muhammed II:sta, mutta Mehmed II tulee useimmiten teksteissä muualla vastaan) Konstantinopolin valtasi 1483. Samalla loppui tuhat vuotta kestänyt Bysantin aika, jota näyttävimmin edustaa tuhatvuotinen Hagia Sofian kirkko, kristikunnan ehkä kaikkien aikojen upein rakennus, mutta jonka sulttaani muutti moskeijaksi. Nyt se on museoitu, mutta viimeaikoina on esitetty sen ottamista taas käyttöön moskeijana. Toivottavasti tämä ei toteudu.
Waltarin jäämistöstä on löytynyt käsikirjoitus Nuori Johannes Angelos, jossa hän kertoo Konstantinopolin valtausta edeltävistä tapahtumista; erityisesti katolisten ja ortodoksien riidoista ja ponnistuksista yhteisen uskontunnustuksen aikaansaamiseksi. Idän ja lännen kirkot lähtivät kuitenkin lopullisesti omille teilleen. Tätä edesauttoi valloittajasulttaanin ortodokseille antama uskonnon vapaus. Rajala: » Waltari … miettii mitä olisi tapahtunut, ellei valloittaja Muhammed II olisi tehnyt sopimusta kreikkalaiskatolisen kirkon kanssa ja taannut kristityille vapaan oikeuden uskontonsa harjoittamiseen. Näin idän kirkko pysyi erillään lännen kirkosta ja Konstantinopolin patriarkka säilytti hallitsevan asemansa osmanien valtaan joutuneiden
idän patriarkkojen keskuudessa. Jos Bysantin turkkilainen valloittaja olisi ollut vähemmän kaukonäköinen, idän kirkon alistaminen paavin alaisuuteen olisi voinut toteutua. Venäjän kreikkalaiskatolinen kirkko olisi silloin kuulunut yhteisen suuren katolisen kirkon piiriin ja Venäjän tsaari olisi kukaties hankkinut vallanperimysoikeuden Bysantin kruunuun. Näin Venäjästä olisi tullut kolmas Rooma ja Konstantinopoli olisi säihkynyt uljaimpana jalokivenä tsaarin kruunussa. …Tämä Muhammed II:n historiallinen päätös on yhtenä taustalla siinä kristikunnan historiaa hahmottavassa suuressa kuviossa, jota Waltari seuraavissa neljässä romaanissaan käsittelee.«
Istanbulin opaskirjani on täynnä kaupunginosittain esitettyjä nähtävyyksiä karttoineen ja kuvineen. Toisella tai oikeastaan ensimmäisellä varsinaisella turistimatkallamme syksyllä 2010 jatkuva sade himmensi elämyksiä. Sulttaanin seraljiin, Topkapiin jonotimme pitkään sateenvarjon alla. Sisällä oli tungokseen asti muita matkailijoita. Muun muassa sulttaanin aarrekammiossa oli yritettävä kurkkia selän ja olkapäiden takaa. Haaremissa oli hieman vähemmän väkeä. Aikoinaan sinne ei eunukkeja ja sulttaania lukuun ottamatta muilla miehillä ollut pääsyä. Seraljista hallittiin Ottomaanien suurta valtakuntaa lähes 600 vuotta.
Waltari ei Topkapiin päässyt seraljin ulkopihaa pitemmälle. Palatsi oli suljettu ja kirjailija joutui vartiosotilaan häätämäksi yrittäessään tutkia vartiokopin takana olevia tykkejä, joilla tarun mukaan mahtavat Konstantinopolin muurit oli murrettu. Seraljin aarteet oli sodan vaaran takia viety pois ja siellä sanottiin tehtävän arkeologisia kaivauksia.
Sofian kirkossa olen käynyt kaksikin kertaa. Waltari oli näkymään pettynyt. Sielläkin oli rakennustelineitä ja kaivauksia. Minuun kuten Göran Schildtiin Hagia Sofia teki vaikutuksen. Sielläkin oli paljon turisteja, mutta se on niin iso, että voi vain seisoskella keskellä tilaa ja katsella ympärilleen näkymää ylös ja sivuille; Hagia Sofia, pyhän viisauden kirkko. Schildt puhuu koko ajan kirkosta ja kokee koraanin säkeet häiritsevinä. »Sen interiööri on epäilyksittä suurin elämys, jonka kohtasimme Istanbulissa, elämys, johon voi verrata vain Ateenan Akropolista – ehkä siksi, että tämä kirkko on kaikkein täydellisin kristillisen elämänasenteen ilmaisu. …Jos koskaan se korkeampi, näennäisyyden ja aistiharhojen tuolla puolella oleva todellisuus, jonka kristinusko halusi antaa ihmisille, on ollut läsnä maan päällä, niin se on täällä, tässä kirkkotilassa, joka hävityksistä, ryöstöistä ja häiritsevistä koraanin säikeistä huolimatta on kyennyt säilyttämään koko alkuperäisen tehonsa.«
Mehmed II muutti sen moskeijaksi, mutta tyypilliseltä moskeijalta se ei tietenkään alun perin kirkoksi rakennettuna näytä. Nyt se on joka tapauksessa museona vapaasti kävijöiden ihailtavana.
Sofian kirkkoa vastapäätä on Ahmedin moskeija, jota nykyisin kutsutaan Siniseksi moskeijaksi. Se on rakennettu Bysantin keisarin muinaisen suuren palatsin tilalle. Moskeijan sisäosan siniset fajanssit antavat sille oman sävynsä. Sieltä lähtivät aikoinaan pyhät karavaanit matkalleen kohti Mekkaa. Rukoushetkien aikaan ei moskeijaan ole pääsyä. Muutenkin kulku oli vain köysillä eristettyyn tilaan, josta interiööriä ei päässyt kunnolla ihailemaan.
Paikalla aikaisemmin olleen keisarin palatsin rakentamisen aloitti Konstantinus, mutta sitä laajennettiin useaan otteeseen, kunnes se hylättiin 1200-lvulla keisarin siirtyessä Blachernain palatsiin, josta on jäljellä vain raunioita. Opaskirjastani en löytänyt mitään mainintaa tästä palatsista. Moskeijan vieressä, muistona ensimmäisestä palatsista lukuisine rakennuksineen, on Hippodromi hoidettuine nurmikoineen. Sinne mahtui peräti 80.000 katsojaa. Täältähän ne edellä mainitut hevospatsaat ryöstettiin Venetsiaan. Hippodromia ympäröi aikanaan satamäärin idän kaupungeista tuotuja veistoksia. Loistavasta menneisyydestä on jäljellä vain alueen keskellä kohoava obeliski.
Sinistä moskeijaa suurempi elämys minulle oli arkkitehti Sinakin suunnittelema Suleiman Suuren moskeija, joka näkyy hyvin Peran kukkuloille vastapäisen rinteen korkeimmalla kohdalla. Esihallia koristavat pylväät ovat peräisin Hippodromilta. Osa kokemusta oli se, että ainakaan aamupäivällä siellä ei ollut lipunmyyjää, eikä muita turistejakaan. Seisoimme pitkään mahtavan, kauniisti koristellun keskuskupolin tai pikemminkin yhden sivukupolin alla, koska täällä myös kävijöiden tila oli eristetty reunaan.
Seisoimme tulppaanikuvioisella rukousmatolla; ympärillä hiljaisuus, yhtenäinen tila, kauniit mosaiikit ikkunoissa ja valtavat, yksinkertaiset, hyvin alas lasketut kattokruunut päämme yläpuolella. Vaikka kävijöiden tila oli eristetty, näkymä koko tilaan oli avara. Moskeijan arabialainen nimi on »djami«, mikä merkitsee kokoontumispaikkaa, ja näiden rakennusten tarkoituksena onkin itse asiassa tarjota työpaikkaa tai kotia rauhallisempi paikka todellista maantieteellistä paikkaa, Mekkaa, kohti suunnatuille rukouksille.
Moskeija tarjoaa hiljaisuutta ja rauhaa, josta tuona aamun hetkenä koimme tulleemme osallisiksi. Minua viehättää moskeijoissa hyvin yksinkertainen selkeä interiööri, jonka hahmottaa yhdellä katseella verrattuna varsinkin katolisten kirkkojen yltäkylläiseen koristeluun, joissa yksityiskohtien määrä voi ylittää omaksumiskyvyn. Tulee sellainen vaikutelma, että tarkoituksena on hiljentyä yksin jumalansa eteen vailla mutkikkaita seremonioita. Samalla ikään kuin seisoisi jossain ulkona rauhallisessa paikassa yksinkertaisella luonnon alttarilla lehvästön antaessa suojaa auringolta.
Koraania lukeneet vakuuttavat islamin olevan suvaitsevaisin kaikista uskonnoista, niin oudolta kuin se kuulostaakin, kun vuosisatojen perinnäinen länsimaiden propaganda on kuvannut islamin uskonkiihkoiseksi ja suvaitsemattomaksi. Omat tietoni perustuvat Jaakko Hämeen – Anttilan kirjoihin, joista viimeisin »Islamin miekka« ilmestyi 2013. Meillä länsimaissa unohtuu helposti oma verinen menneisyytemme ja muslimimaihin kohdistuneet valloitusretket, joita ristiretkien nimellä paavin tuella aikanaan käytiin. Uskonnon tai demokratian levittämisen varjolla on tehty asioita, jotka siten on saatu naamioiduksi hyvää tarkoittaviksi, vaikka todelliset tarkoitusperät ovat aivan muut: aarteiden ryöstely, luonnonvaroihin (Afrikka) tai öljylähteisiin (Irak) käsiksi pääseminen.
Schildtin mukaan »suuret moskeijat pysyttelevät – ei voi torjua ajatusta, että se on tahallista – muutaman metrin Hagia Sofian kupolimittojen alapuolella, jotka ovat halkaisija 31 metriä ja korkeus 55 metriä. Sulttaanit halusivat sen sijaan voittaa kauneudessa, teknillisessä täydellisyydessä ja ilmavassa keveydessä.«
Schildt ihaili arkkitehtuuria, Waltari kierteli historiallisia, erityisesti 1483 valtaukseen liittyviä paikkoja. »Valtaajat tulivat sisään kahdesta paikasta. Keisarin palatsin vieressä muurin sisäportti oli jäänyt auki syystä, jota ei ole pystytty selvittämään. Tästä tunkeutui 50 janitsaaria sisään ja pystytti profeetan vihreän lipun lähimpään suuren muurin torniin. Samalla alkoi rynnäkkö Adrianopolin portin toisella puolella turkkilaisen tykistön muuriin murtamasta aukosta, jota harvalukuiset puolustajat eivät kyenneet torjumaan.« Keisari oli tietoinen heikosta puolustuskyvystä, mutta apua ei lännestä tullut.
Konstantinopolin valtausta juhlitaan Istanbulissa vuosittain toukokuun 29. päivä. Pitkin Kultaisen sarven ja Marmarameren rantaa jatkuvan muurin pituus oli parikymmentä kilometriä, joten on ymmärrettävää, että helppo tehtävä kaupungin puolustaminen ei ollut.
Waltarin pitää mieleenpainuvana retkeään Seitsemän tornin linnaan, Kultaiselle portille. Raitiovaunun kuljettajat tuntevat paikan Yedikule nimisenä. Näin se on nimetty myös opaskirjassani. Tämä seitsemän tornin linna oli, sulttaanien valtion vankila ja on nykyisin museona. Siellä moni prinssi ja suurvisiiri eli viimeiset päivänsä ahtaassa kopissa, jossa ei mahtunut edes seisomaan. Onpa siellä loppunsa kohdannut yksi sulttaanikin, 17-vuotias Osman II, jonka omat janitsaarit tappoivat 1622.
Kopit oli muurattu umpeen, jotta pakeneminen olisi mahdotonta. Näin onni saattoi vaihdella suosion päivistä teloitukseen sulttaanin tahdon mukaisesti. Jos onni oli myötä ja olit ylhäinen seraljin virkamies, saatoit viimeisenä suosion osoituksena saada kaulaasi silkkiköyden hamppuköyden asemasta. Isäänsä vastaan kapinaan noussut prinssi kuristettiin jousen jänteellä. Tavallista kansaa varten oli varattu miekka tai pyövelin kirves.
Waltariin alkoi tarttua nopeasti Stambulin outo itämainen ajattomuuden tunne. »Vietettyäni pari päiväkautta Seraljin puutarhassa vajonneena raukeaan uneksintaan huomasin, että oli aivan turha ennakolta tehdä kuumeisen tarkasti päiväsuunnitelmia, jottei vain mitään jäisi näkemättä. Samoin oli ihan turhaa pitää paperia taskussa muistiinpanoja varten, koska runot saattoi aivan yhtä hyvin kirjoittaa plataanien kuoriin.
Miksi kuolemantarkasti säilyttää paperiin yksilön turhia ajatuksia, kun tuon sakaramuurien ympäröimän puutarhan kuolemattomasta niemenkärjestä saattoi katsella yli säihkyvän Marmarameren, yli Aasian kukkulain ja sinisinä varjoina häämöttävien Prinssien saarien. Selän takana kohosi seralji mahtavalla muurijalustallaan ja goottien patsasta ympäröivästä punaisesta hiekasta saattoi poimia kirkkaankeltaisen sinapinkukan tai mustan sileän obsidianikärjen muinaisesta kiviaseesta tai rapautuneen marmorikappaleen kreikkalaisen siirtokunnan muinaisesta Akropoliista. Yksilön elämä ja kuolema tuntui perin tarkoituksettomalta lokkien tuhatpäisenä parvena kirkuessa Marmarameren rannalla ja laivojen huutaessa käheää kaihoaan kahden maanosan rajavedessä, jota pikkulaineet poimuttivat.«
Myöhemmin kävimme Dolmabahćen palatsissa Bosporin rannalla. Sen on rakennuttanut täytemaalle sulttaani Abdül Mecit 1856. Ottomaanien vallan alkaessa hiipua sulttaani on ikään kuin viimeisenä ponnistuksena sulkeutunut näyttävään kultaiseen häkkiinsä, vaikka rikkaudet olivat todellisuudessa vähissä. Palatsi on rakennettu lainaamalla rahaa ulkomaisista pankeista. Myös tänne on jonotettava pitkään, mutta opastus pienissä ryhmissä helpottaa nähtävyyksiin perehtymistä kun onnistuu vihdoin pääsemään sisälle. Näimme palatsissa muun muassa Atatürkin kuolinvuoteen. Hän on Turkin tasavallan päämiehenä ottanut palatsin hallintonsa käyttöön.
Historiallisessa kaupungissa Beyazitin aukion vieressä on »Grand Bazaar«. Opaskirjassani esitellään basaarialue, joka jatkuu alas Kultaisen sarven rantaan. Katetussa Suuressa basaarissa on valtava määrä kauppakujia, joiden sekamelskaan on helppo eksyä. Kauppojen lukumäärää ei varmaankaan kukaan ole laskenut. Joidenkin kujien varrella myydään kultakoruja, joissain taas mattoja jne.
Turkkilainen kauppiastapa on suomalaiselle haaste. Hintoja näissä basaareissa ei yleensä ole näkyvissä. Kun kysyt hintaa, voit olla varma, että se on niin korkea kuin kauppias vain kehtaa pyytää. Kun menet hiljaiseksi, hän kysyy mitä sitten haluat maksaa. Tämä on hankala paikka. Sinun pitää antaa mahdollisimman alhainen tarjous, mutta jos hinta putosi liian roimasti kauppias voi oikeasti loukkaantua. Joka tapauksessa hän esittää järkyttynyttä, mutta tekee uuden hinta-arvion.
Näin pikkuhiljaa hinnoittelunne lähestyvät. Joskus kauppias voi juosta vielä perääsi tekemään »viimeisen« tarjouksen. Tinkiminen siis kuuluu normaaliin kaupankäyntiin basaareissa, vaikka se suomalaisella luonteella tuottaa vaikeuksia.
Joskus tai oikeastaan usein sinut saatetaan houkutella kauppaan tarjoamalla kahvia tai teetä ikään kuin kaupankäyntiin houkuttelemisesta ei olisi edes kysymys. Haluavat saada sinuun ensin kontaktin ja tutustua, mutta ennen kuin huomaatkaan, olet ostamassa jotain mitä et edes tarvitse. Tätä taitavuutta ei voi muuta kuin ihailla. Meilläkin on lomakodin olohuoneessa Sidestä ostettu matto, jota emme aluksi huomanneet olevamme edes ostamassa. Maton kyllä tarvitsimme; onneksi meitä ei huijattu.
Waltarin matkakirjassa on oivallinen kuvaus tästä kun hän oli suomalaisen isäntänsä kanssa Suuressa basaarissa ja sai sivusta ikään kuin tarkkailijana seurata tapahtumien kulkua. Välillä näytti siltä, että vieressä seisova kauppiaan veli oli tekemässä jo itsemurhaa järkyttyneenä siitä miten alhaalle hinta lopulta meni. Vihdoin kaikki olivat tyytyväisiä, mutta vähän ajan kuluttua ostajalle selvisi, että ei hän liian hienoa sängynpeittoa, jota ei siis oltu edes ostamassa, voi lapsiperheessään käyttää.
Basaarialueella rantaa kohti kävellessä vastaan tulee mutkittelevia katuja, joiden varrella olevissa kaupoissa myydään valtavia määriä erilaisia tekstiilejä tukkuostajille lähetettäväksi ympäri Turkkia; esimerkiksi kankaita, lankoja jne. Lähellä rantaa on maustebasaari, jossa tuoksujen, värien ja metelin huuma on uskomaton. Tällaista maustetarjontaa en ole koskaan aikaisemmin nähnyt. Löysimme muun muassa pistaasipähkinöitä, jotka olivat valmiiksi kuorittuja, tuoreita, raikkaan makuisia. Turkki on merkittävä pähkinöiden tuottaja.
Haluan Waltarin kirjasta vielä mainita Eyupin, jonne ajetaan Kultaisen sarven länsirantaa pohjoiseen. Mehmed II rakennutti sinne pienen moskeijan viisi vuotta valloituksensa jälkeen 1458. Se on raunioitunut. Nykyinen moskeija valmistui 1800. Siellä on pyhät, Eyupin luut. Ihmiset hierovat sairaita kohtiaan ristikkoon jonka takana luut sijaitsevat. Eyup on saanut nimensä profeetan lipunkantajasta, joka kaatui näillä main muhamettilaisuuden ensimmäisen suuren hyökylaineen murtuessa Konstantinopolin muureihin. Asialla olivat ymmärtääkseni arabien heimoarmeijat, jotka taisteltuaan ensin keskenään Arabian niemimaalla valloittivat huomattavia alueita Lähi – idästä ja Pohjois-Afrikasta.
Hämeen – Anttilan kirjan Islamin miekka mukaan jää epäselväksi oliko profeetta Muhammad itse todellisuudessa johtamassa joukkoja vai tyytyikö hän vain siunaamaan sotaretket. Joka tapauksessa on yllättävää miten sotaisaa islamin varhaisvaiheet ovat olleet. Keskenään taistelevia profeettojakin näyttää olleen useita, mutta vain yksi selvisi voittajana, uskon perustaja profeetta Muhammad. Konstantinopoliin saakka ulottuvaa arabien sotaretkeä en Hämeen – Anttilan kirjasta löytänyt. Ainakin Turkin etelärannikkoa arabit ovat uhanneet. Anemurium tuli hylätyksi nimenomaan arabiarmeijoiden uhan edessä.
Nyt Mehmed II:n Istanbulin valloitukseen vaikutti se, että piirittäjien ollessa menettämässä toivonsa muuan valistunut dervishi unen johdattamana löysi Eyupin hävinneen hautapaikan ja hänen luunsa. Tämän merkin innoittamina kävivät janitsaarit viimeiseen menestykselliseen rynnäkköön.
Opaskirjani mainitsee tältä alueelta Pierre Lotin kahvilan, joka on kukkulan päällä. Hän oli ranskalainen kirjailija ja laivastoupseeri, joka joi täällä usein kahvinsa 1876. Hän rakastui turkkilaiseen naiseen ja kirjoitti omaelämänkerran »Aziyade« heidän suhteestaan. Eyupin retkellään Waltari istuskeli täällä kahvilla kauniin, tumman, varakonsuli Tammivuoren Rita rouvan kanssa ihaillen kukkulalta avautuvaa näkymää.
Ehkä mielenkiintoisinta Istanbulissa on istahtaa yksinkertaisesti katukahvilaan seuraamaan sitä ihmisten ja tapahtumien virtaa, jota Istanbul on tulvillaan. Mielikki Ivalo, joka oli ensimmäisen kerran käynyt Istanbulissa 1937 kuvaa katukauppiaita 1950-luvun puolivälissä. »Lukemattomien kauppiaiden huudot kaikuvat aamuvarhaisesta iltamyöhään, jokaisella on oma sävelensä. Tuossa mies taluttaa muulia, jonka satulan kummankin puolella on sidottu suuria, suppilonmuotoisia juurikoreja täynnä vihanneksia. Jokunen suuri porkkana ja kukkakaali on pistetty korinreunaan pystyyn koristeeksi ja mainokseksi. Appelsiinin myyjällä on tuollainen suuri kori selässään, toinen matala sankakori kädessään täynnä noita ihania hedelmiä.
Kalakauppias kantaa harteillaan korennon päässä kahta matalaa koria, joissa kauniisti lehtien päälle asetettuina kimaltelee tuoretta kalaa: makrillia, puna-ahventa, kampelaa, jyhkeitä miekkakalan kappaleita. Samoin kantaa jogurttikauppias kahta suurta, ehkä puolen metrin läpimittaista kannellista, pyöreää puuastiaa, joista hän myy tuota lehmän, puhvelin tai lampaan maidosta valmistettua, erittäin terveellistä kansanruokaa.«
Joukkoon mahtui vielä kermakauppias, tervaksien myyjä, kadulla vuohilauman kanssa vaeltava paimen, lasinleikkaaja ja kengänkiillottaja. Kauppiaiden huutojen joukkoon sekoittuvat vielä laivojen huudot Bosporilla ja kissojen kevätserenadit.
Me Istumme Istiklal kadun pienellä sivukujalla. Laivojen sireenit ulvahtelevat Bosporilla. Ihmisiä liikkuu pääkadulla joka ilta tungokseen saakka, mutta katukauppiaita ei sanottavasti enää ole; ei ainakaan myymässä peruselintarvikkeita. Sen sijaan Istiklal on täynnä kauppoja, tavarataloja, kahviloita, sivukujien ravintoloita, kirkkoja, museoita ja konsulaatteja.
Se on pari kilometriä pitkä katu, joka alkaa modernin Istanbulin keskeiseltä suurelta aukiolta, Taksimilta, jatkuen kohti Galatan tornia. Ollaan Peran alueella. Keskellä katua kolistelee raitiovaunu kadun päästä päähän.
Etäämmälle sillä ei pääse. Tämä Peran katu ja sen ympäristö oli aikanaan ennen Turkin tasavallan perustamista kaupungin eurooppalaisin alue, jossa kuuli niin ranskaa kuin englantiakin. Pera Palace hotellissa ovat asuneet Idän Pikajunan siellä kirjoittanut Agatha Christie ja myös Ernst Hemingway. Asuimme siellä keväällä 2013. Hotellin aulassa näin muun muassa kantotuolin, jolla hienoja eurooppalaisia rouvia kannettiin usean kilometrin päästä Idän pikajunan päätepysäkiltä, Sirkesin juna-asemalta.
Suurlähetystöt siirtyivät uuteen pääkaupunkiin Ankaraan, josta käsin suurlähettilään puoliso Mielikki Ivalokin mielellään vieraili Istanbulissa kokien sen »helmien helmeksi ja keitaiden keitaaksi« karussa vuoristokaupungissa asumisen jälkeen.
Istiklalin puolivälissä on kalahalli ja useita pieniä ravintoloita, joiden edessä, Balik – kujalla on tuoreita kaloja lasivitriinissä tai uiskentelemassa vesialtaassa. Siitä vain osoittamaan mitä haluat syödä. Muitakin mereneläviä löytyy. Paikat ovat yleensä täynnä iltaisin, mutta jostain tarjoilijat löytävät sinulle aina pöydän. Jos ei muuten, nostetaan pöytä kadulle. Lasku ei päätä huimaa, jollei erehdy nauttimaan runsaasti viiniä, joka on ravintoloissa täälläkin raskaasti valtion verottamaa.
Ravintoloissa istuskelee paljon miehiä edessään rakilasi ja toinen samanlainen, jossa on pelkää vettä. Raki ei ole ollenkaan hassumpi ruokajuoma kun siihen tottuu. Veden tehtävänä on laimentaa sopivasti väkevää viinaa, jonka kirkkaus muuttuu samalla sameaksi. Raki vastaa Kreikan ouzoa. Ranskalainen vastine on pernod. Huomasin kalaravintolassa istumassa ikäiseni, arvostamani suomalaisen näyttelijän vaimoineen.
Kaduilla ja kujilla liikkui jatkuvana virtana etupäässä, nuoria, kauniita, hyvin pukeutuneita eurooppalaistuneita turkkilaisia. Huivipäisiä naisia ei paljonkaan näkynyt täällä verrattuna Alanyaan. Varmaan täälläkin tyyli muuttuu kaupunginosittain. Missä ovat romaanit, laittomasti maahan tulleet ja Kreikkaan jatkavat pakolaiset tai kurdit joita tiedän Istanbulissakin olevan paljon, vaikka enemmistö asuu idän kurdikylissä.
Waltari ihmetteli erityisesti yhtä Istiklal kadun kahvilaa, jossa ikkunan ääressä istui rivissä päivästä päivään sama arvokas joukko vanhahkoja herroja, jotka tuijottivat ulos kadulle. »Heidän edessään pöydillä ei ollut mitään eikä koko kahvilan ainoallakaan pöydällä ollut mitään, vaikka se tavallisesti oli aina täynnä väkeä. Saatuani eteeni kupillisen paksua, mustaa kahvia tarjoilija väijyi huolestuneena vieressä odottaen, että ehtisin siemaista kupin tyhjäksi, voidakseen viipymättä kiidättää sen pois, ikään kuin tyhjä kahvikuppi pöydällä olisi loukannut paikan hiljaista arvokkuutta.«
Luulen havainneeni myös tämän kuvausta vastaavan kahvilan, jota en tiennyt etsiä, koska tämän Waltarin kuvauksen ole saanut käsiini myöhemmin. Siellä vanhat ukot istuivat liikkumatta tuijottaen kadulle, mutta mitään juotavaa tai syötävää ei pöydällä ollut. Eivät pelanneet edes täällä suosittua Backgammonia. Ilmeisesti tämä tehtävä kulkee perintönä, koska havaintojemme välillä on eroa sentään 65 vuotta. Olisi mielenkiintoista tietää mihin tämän kahvilan liikeidea perustuu. Vesipiippuravintoloitakin sivukujilta löytyy. Nyt se on kokonaan kiellettyä, mutta tuskin tätä kieltoa noudatetaan. Samoin tupakointi ravintoloiden sisätiloissa ei ole sallittu. Turkkilaiset tupakoivat erittäin runsaasti. Kummisetätyyppisestä rahisevasta äänestä kuulee, että monilla miehillä on krooninen keuhkoputken tulehdus.
Lähellä on myös Viattomuuden museo. Olin juuri lukenut tämän turkkilaisen Nobel-kirjailijan Orhan Pamukin teoksen. Kirjan lopussa on kartta, johon museo oli piirretty. Ihmettelin onko se oikeasti olemassa, koska oletin romaanin olevan täysin fiktiivinen. Yllättäen asia pulpahti matkamme aikana tiedotusvälineisiin Turkissa, mutta myös Suomessa. Kirjailijan kustannuksella perustettu museo oli juuri avattu sisältäen niitä tavaroita, joita toivottomasti rakastunut poika oli vähän kerrassaan rakastamansa tytön kodista varastanut. En paljasta juonta enempää.
Kolmannella matkalla aurinkoinen sää houkutteli Bosporin risteilylle. Suleiman suuren moskeijan ja Topkapin rakennukset muodostivat näyttävän, omaleimaisen tausta aluksen irtaantuessa laiturista. Ohitamme Dolma Bachen palatsin ja muitakin näyttäviä rakennuksia. Aasian puoleinen ranta, Űsküdar häämöttää oikealla, styrpuurin puolella. Bosporin ylittävän sillan kainalossa on Ortaköy, jossa olimme kongressin illallisilla Bosporin sillan valonäytelmän taustoittaessa iltaa.
Alitamme sillan, joka on nytkin tupaten täynnä autoja. Myrskyllä siellä on vaarallista liikkua. Istanbulin liikenteen järjestäminen sujuvaksi on mahdoton tehtävä. Eräs tunnettu britti liikennekonsultti poistui paikalta kehottaen rakentamaan koko kaupungin uudestaan. Istanbul on maanjäristysalueella, jollaisen pelätään uhkaavan kaupunkia lähivuosina. Liikennejärjestelyt voi joutua sen jälkeen miettimään uudestaan. Japanilaisten johdolla rakennetaan järistyksetkin kestävää alikulkutunnelia.
Mielenkiinnolla odotan näkeväni paikan, jonka nimi opaskirjassani on Fortress of Europe ja toisella puolella salmea Fortress of Asia. Laivalla jaetussa kartassa sitä ei edes mainita. Kyseessä on nimittäin Mehmed II:n rakentama linnoitus Bosporin kapeimmalle kohdalle. Tarkoituksena oli tarvittaessa sulkea salmen liikenne ketjujen avulla. Toinen linnoituksen tehtävä oli toimia valloituksen tukikohtana.
Tykkien kantama ei täältä tietääkseni yltänyt kuitenkaan kaupungin muureille saakka. Waltarin Nuori Johannes Angelos kuvaa loppusivuillaan tämän linnoituksen rakentamista ja kaupungin piirittämiseen valmistautumista. Toinen kirja, Johannes Angelos, jatkaa siitä Konstantinopolin valtaamisella, vaikka nuo teokset on nähtävästi kirjoitettu käänteisessä järjestyksessä tai sitten kirjailija ei ole halunnut julkaista jäämistöstä löytynyttä käsikirjoitustaan.
Bosporin rannoilla on paljon nähtävää. Historiallisten rakennusten lisäksi näemme toinen toistaan tyylikkäämpiä huviloita ja esikaupunkialueita. Emme risteilleet Mustalle merelle saakka. Satamaan palatessamme tulee laiturin tuntumassa yllättäen vastaan delfiiniparvi. Kirjailija Antti Tuuri on harmitellut jälkeenpäin 2013 ilmestyneessä kirjassaan Bospor Express, ettei tullut 2011 lähteneeksi Bosporin risteilylle, vaikka sitä hänelle suositeltiin.
Toisaalta hänet oli kutsuttu kirjailijoiden kongressiin, sama tilanne kuin minulla ensimmäisellä matkalla. Aikaa ei jää ja vaikka jäisikin hieman, ei kiireessä pysty nauttimaan sivutoimisena turistina olemisesta. Kirjassa keskitytään enemmän vaivalloisen junamatkan kuin Istanbulin kuvaamiseen.
Toisella ja osin kolmannellakin matkalla asuimme Tophanessa, kaupungin osassa, joka on Peran kukkuloiden Bosporin puoleisilla rinteillä. 2010 Istanbul oli Euroopan kulttuuripääkaupunki. Sitä kritisoitiin siitä, että rahat käytettiin enemmän rakennusten kunnostamiseen kuin erilaisiin tapahtumiin. Tophanessa alapuolellamme on Modernin taiteen museo, joka on rakennettu ilmeisesti vanhaan makasiinirakennukseen; saimme näkymän nykyturkin kuva- ja värikieleen. Suurimman elämyksen tarjosi kuitenkin yllättäen van Goghin taidetta esittelevä multivideoesitys. Kuvia ilmestyi jatkuvana virtana joka puolelle seiniin ja lattioihinkin.
Rajalan mukaan Waltari kirjoitti matkakirjansa nopeasti Savonlinnan kylpylässä ja väitti halveksivansa sitä syvästi. Se oli hänestä vain välityö ja pakinaa. Tosiasiassa häntä lienee harmittanut ettei hän voinut kertoa matkansa »viehättävimpiä seikkailuja«. Oli muitakin kuin tämä Rita rouva. Tekijän itsesensuurin lisäksi kustantaja oli pyyhkinyt kirjaa »säädyllisyyden nimissä«.
Kirjailijan palattua kotiin rouva Waltari oli lausahtanut vilpittömän hämmästyneenä: »Onhan sinulla sentään pää tallella«. Rajalan mukaan matkamiehen vastaus on sama, jolla hän on luonnehtinut kysyjille kotimaansa tilaa raskaan sodan jälkeen: »hullumminkin voisi olla«.
Minulle tämän matkakirjan lukeminen oli elämys siivittäen edelleen kiinnostusta tuohon kaupunkiin. Waltarin historian tuntemus ja ennen kaikkea kyky eläytyä menneisiin tapahtumiin ja ihmisiin on poikkeuksellinen. Olen syvästi kiitollinen siitä, että silmiini osui antikvariaatissa tämä kirja, jonka olemassaoloa en edes tiennyt. Sen avulla olen nyt sohvalla voinut uudestaan tutustua myyttiseen Istanbuliin. Todennäköisesti seuraavalla todellisella matkalla silmäni havaitsevat jotain mikä ilman Waltaria ei olisi minulle avautunut.
Jouko Salminen
Lähde: salminenjouko.blogspot.com.tr
