Turkkilainen vuoristokylä – aikamatkalla menneisyyteen
Once upon a time… Näin sadut alkavat, mutta tämä onkin totta. Missä muualla voit ajaa hetkessä viehättävästä lomakaupungista vuoristoon aikamatkalle – kokemaan sitä miten ennen elettiin ja palata taas moderniin kaupunkiin kaikkien mahdollisten palveluiden äärelle.
On perjantai – muslimien tärkein rukouspäivä; päivä jolloin monet menevät moskeijaan rukoilemaan. Me ajoimme kalahalliin. Kohta edessämme on lautasellinen herkullisia friteerattuja pikkukaloja; osalla Mustanmeren hamsia. Minä oletin syöväni ´red mullet´ kaloja, joiden nimi suomeksi on yllättäen keltajuovamullo. Nämä jäivät mieleeni brittikokki Rick Steinin Turkin reissulta. Jokatapauksessa erittäin rapeita, herkullisia pyrstöineen ja päineen kaikkineen.
Nyt kun auto on vuokrattu pitää päästä retkelle. Mihinkäs muualle kuin lähivuoristoon. Myrsky on hiljalleen laantumassa. Eikä lunta ole vielä satanut ainakaan täällä. Olin aamulla lukenut kylästä nimeltä Mahmutseydi, jossa on paikallisten arvostama 1200-luvulla rakennettu moskeija. Alanyan yläpuolella olevat kylät ovat aikanaan olleet tärkeitä seudulla elämisen edellytyksille. Siellä on varmaankin ollut turvallisempaa asua kuin alhaalla rannikolla, jonne merirosvot helposti hyökkäilivät.
Tie kiemurtelee vuoristoa ylös ja muuttuu yllättävästi parempikuntoiseksi mitä ylemmäs ajetaan. Yleensä on päinvastoin. Lopulta laskeudumme hieman alaspäin ohittaen useita tilanpuutteessa nauhamaisesti molemmin puolin tiehen kiinni rakennettuja taloja. Nurkan takaa putkahtaa esille aukio ja moskeija jonka seinässä on rakentamisen ajankohta. Siitä tiedämme olevamme perillä.
Ruuhkaa ei ole. Hiljaisuus ja vanhat puut puhuttelevat. Aukion laidalla istuu muutamia ukkoja. Katselemme uteliaina moskeijaa. Pian ryhmästä erkaantuu nuori mies, joka ryhtyy oppaaksemme. Ihailemme melkein moskeijassa kiinni olevaa yli 700-vuotiasta, hulppeaa tuijaa. Kiipeämme ulkoportaita toiseen kerrokseen odottelemaan rukoushetken päättymistä. Tasanteelta on vaikuttava näkymä Alanyan kaupunkiin saakka.
Kengät pois ja naisille huivi päähän. Olemme parvella, naisten rukouspaikalla. Yli 700-vuotiasta rakennusta on tietenkin uudistettu useita kertoja, mutta lakatulta vaikuttava kaunis puukatto on alkuperäinen. Luen telineessä olevaa posteria, jossa selostetaan islamin syntyä. Erityisesti korostetaan sitä, että koraanin tekstiä ei missään vaiheessa ole piiruakaan muutettu siitä mitä enkeli Gabriel Allahin lähettiläänä on 30 vuoden aikana Muhammadille sanellut. Seinäkirjoituksissa Jeesuskin on mainittu yhtenä profeettana, ei jumalan poikana kuten kristityillä.
Aukiolla puhaltaa kylmä tuuli. Kuivuneet lehdet kahisevat, mutta ovat vielä osittain puissa. Syksy antaa merkkejä itsestään vai pitäisikö sanoa jo talven kurottavan oven takana. Nyt kuuma tee sopisi lämmittämään viluista neljän hengen seuruettamme. Tätä toivettamme noudatetaan.
Jälleen ryhmästä irrottautuu, nyt hieman iäkkäämpi mies. Aukion reunalla on vaatimaton puurakennus. Menemme hänen perässään kutsun ymmärteenä kapeita portaita toiseen kerrokseen. Tulemme tupaan, jonka keskellä on puolilämmin puukamiina. Ukko alkaa puuhailla melkein yksikätisenä. Toisessa on vain yksisormi. Tapaturma on vaatinut veronsa. Teetä valmistetaan pitkän kaavan mukaan. Melkein kuin olisi japanilaisessa teehuoneessa.
Yllättävän monimutkaisen puuhailun jälkeen edessämme höyryää tulppaanilasissa kahden sokeripalan kera turkkilainen tee.
Kun kerran pannu on kuumana voi sitä tarjota isommallekin joukolle. Neljä kylän miestä saapuu myös nauttimaan tarjoilusta. Huoneen perällä on puinen penkki, jossa isäntämme kertoo nukkuvansa.
Yksinkertainen elämä tuo mieleen oman lapsuuteni maalaisympäristön. Palaan ajatuksissani hetkeksi vuosikymmenten taakse. Pohdimme yhdessä millaista olisi asua täällä kokeeksi vaikka kuukausi, mutta ei ehkä talvella kuitenkaan. Oppisi varmaan turkin kieltä kun muuta viihdykettä ei olisi tarjolla. Romanttiset haaveet kariutuvat kun palatessamme näen pienen ukon kantavan hyvin kumarassa selässään valtavaa risukasaa. Polttopuita omaan kaminaansa, jotta jotenkin pärjäisi kylmyydessä. Elämä on täällä vuoristossa taatusti ankarampaa kuin kaupungissa ainakin talvella.
Meille tämän piipahdus ystävälliseen turkkilaiseen kylään toi hyvän mielen ja herätti monia ajatuksia siitä mikä elämässä on loppujen lopuksia tärkeää ja tavoiteltavaa.
Kylä näyttää kuuluvan nyt Alanyan kaupunkiin kylteistä päätellen. Luultavasti hyvä tiekin on rakennettu äskettäin kaupungin toimesta. Se tuo myös uteliaita. Nyt olimme ainoat, mutta kesällä täällä saattaa piipahdella enemmänkin matkailijoita. Näin tämäkin vuosisatoja omassa rauhassaan uinunut paikka menettää juuri sen mitä varten sinne on mielekästä kiivetä; nimittäin kadonnutta aikaa etsimään (ala Marcel Proust).
