Veneilijöiden paratiisissa
Pöytälaatikon pohjalta osui silmiini unohtunut lappunen ”Göcek, purjehduskeskus – aja vuorten yli, ei rannikkoa seuraten.” Mieleeni muistui keskustelu nuoren kauppiaan kanssa Turkkiin tutustumisemme alkutaipaleelta. Kyselin purjehdusmahdollisuuksista. Muistaakseni turkkilaiseen tapaan avulias nuori mies alkoi jo suunnitella yhteistä retkeä sinne.
Paljon muutakin nähtävää ja asettumiseen liittyvää puuhailua on ollut kilpailemassa ajankäytöstämme, mutta nyt asia alkoi poltella mielessäni. Välimeren puolella olevaa Fethiyen lahtea ja Marmariksen kohdalla Aegean mereksi muuttuvaa rannikkoa monet purjehtijat pitävät yhtenä mielenkiintoisimmista.
Lisäksi kirjakaupassa osui silmiini Pirkko Koskenkylän tänä vuonna julkaistu matkakirja viiden vuoden yhtäjaksoisista yhteisistä purjehduksista Pekka Koskenkylän kanssa. Purjehdusta seuraavat tietävät Pekan saavutukset Swan purjeveneiden isänä ja myöhemmin Thaimaahan siirtyneenä Mirabello veneiden rakentajana.
TV-toimittajana toimineen Pirkon Pekka löysi matkakumppanikseen lehti-ilmoituksella. Kirjaa selatessa huomasin heidän viettäneen yhden talven ankkurissa Turkissa Fethiyen lahdella uusseelantilaisen purjehtijan vihjeen perusteella. Lahteen ankkuroiva on kaikilta tuulilta suojassa. Kartasta voi nähdä Fethiyen ja Göcekin olevan saman valtavan Fethiyen lahden rannalla.
Elokuvassa ”Hurmaava joukkoitsemurha” Loiri istuu porukan bussissa kipparinlakki päässä kutsuen itseään ”kuivan maan kippariksi”. Tuo tuli mieleen kun tartuin uudehkon Fiat Linean rattiin. Pitäisihän alla olla köli ja merivettä. Lohduttauduin sillä, että ei rannikko Alanyasta Lyykian niemimaalle ole purjehtijaa houkuttelevaa, vaikka onkin jatkuvaa auringon palvojien suosimaa uimarantaa, Turkin rivieraa.
Tätä tutuksi tullutta tietä ajettiin ensimmäiset 120 kilometriä ohittaen Antalyan miljoonakaupunki tavanmukaisessa ruuhkassa turkkilaisten autoilijoiden uskomattomia ohituksia siunaillen. Vuorille nouseva tie oli uuden karhea, hyväkuntoinen. Aluksi mutkittelimme syvän vihreiden pinjametsien keskellä, ympärillä piknikpuistoja ja luonnonsuojelualueita.
Kylteissä varoteltiin kauriista. Myöhemmin maasto muuttui karummaksi. Välillä nousimme puurajan yläpuolelle. Alapuolella siinteli avaria laaksoja; syksyn väreinä ruskeaa ja keltaista. Punaista harvemmin. Ihmisiä näkyy vähän joko korjaamassa satoaan tai muokkaamassa peltojaan. Jokunen yksinäinen aasi nuokkuu tien varressa. Pylväshaavat alempana kylissä olivat pudottaneet enimmäkseen lehtensä.
Fethiye (Telmessus). Vuorten välissä edeten, ympärillä yli kahden kilometrin huippuja, tulimme 200 kilometriä ajettuamme avaraan merelle johtavaan laaksoon. Olemme Fethiyen 60.000 asukkaan kaupungissa, joka on rakennettu muinaisen Lyykian kaupungin, Telmessuksen raunioille. Navigaattoriin olin merkinnyt vain hotellin koordinaatit. Jälleen se oli hyvä ratkaisu; opasti suoraan Alesta-hotellin oven eteen.
Vastaanoton tiskillä oli iso kyltti ”Booking.com 9.1 pistettä”. Tämä ja hotellin kuvasarja meitäkin koukutti, eikä turhaan. Olimme perillä kolmen maissa iltapäivällä. Koko edessämme oleva satama kylpi huikaisevassa valossa. Alestan omat Gulet-veneet olivat suoraan parvekkeemme edessä, alapuolella.
Gulet ovat turkkilainen erikoisuus. Ne ovat suuria käsin veistettyjä puuveneitä, tilavia ja ulkonäöltään veneilyyn houkuttelevia.
Seuraavana päivänä teimme päiväpurjehduksiin suunnitellulla Gulet:lla risteilyn uintitaukoineen ja grilliaterioineen Fethiyen lahden kaakkoisreunalle. Sää suosi ja saimme hieman käsitystä alueesta. Kaikki ankkuripaikat olivat melko jyrkkäseinäisten kallioiden ympäröimiä, joten maihin ei ollut menemistä. Peräköysikin oli sidottava kiven lohkareeseen puiden puuttuessa. Yhdessä saaressa juoksenteli villikaneja.
Ensimmäinen matkapäivä päättyi Alestan kattoterassilla tasokkaaseen illalliseen palvelun ollessa erinomaista. Olimme lähes ainoat vieraat. Hovimestarilla, nuorella miehellä, jolla käsi oli lastassa törmättyään autoon moottoripöydällä, oli aikaa lörpötellä kanssamme. Kielivalikoimaan olisi kuulunut englannin ja turkin lisäksi, saksa, arabia ja venäjä. Tulopäivän näkymät saivat ihastumaan paikkaan.
Olimme jo valmiita harkitsemaan muuttoa tänne purjehdusvesien tuntumaan. Illallisen lasku oli hotellin taso huomioiden kohtuullinen. Alesta Yacht – hotelli on pienehkö. Ahdas tontti kallioiden ja meren välissä on asettanut omat rajoituksensa. Kaikki on valkoista, pelkistettyä, hyvällä maulla toteutettua edustaen modernia Turkkia.
Vieressä uinui Ece Sarayn suuri marina, jossa kellui satoja veneitä laiturissa. ”Venenäyttely” selittyy sesongin loppumisella. Suurinta osaa ei kaikesta päätellen nosteta lainkaan vedestä. Pohja pitäisi saada kuitenkin puhdistettua. Ehkä tätä tehdään pikkuhiljaa talven aikana ja lasketaan vene heti takaisin veteen. Rannalla ei ainakaan marinan kohdalla näkynyt nostoon sopivaa aluetta.
Voi vain kuvitella millainen tungos parhaissa poukamissa on kesäaikaan tämän armadan lähtiessä jälleen liikkeelle. Eikä tämä ole ainoa talvehtivien veneiden marina Välimerellä. Kävelin yhtenä aamuna L:n muotoista ulointa laituria. Matkaa kertyi edestakaisin lähes kilometri. Suuria kalliita veneitä oli paljon. Aamulla kastetta oli runsaasti kansilla, joita harvat veneissään vielä asuvat kuivailivat.
Lämpötila laski öisin alle 10 asteen. Alanyassa edelleen yön alimmat lukemat ovat 15 – 16 astetta. Ero selittää kosteuden. Purjehtijoiden paratiisi on sitä parhaimmillaan kesällä ja vielä syyskuussa, ei myöhään syksyllä. Yhden Gulet – veneen kannella tarjoili miehistö aamiaista melko iäkkäältä vaikuttavalle seurueelle. Kaikilla oli toppatakit päällä.
Koko tämä iso venesatama on lahden pohjukassa, jossa on tilaa jäädä myös ankkuriin välttäen laiturimaksut. Näinhän pitkän matkan purjehtijat tekevätkin. Kauas on kuljettu Göran Schildtin ajoista, jolloin palvelut puuttuivat, mutta omaa rauhaa oli senkin edestä. Saatoit liikkua täällä yksinäisenä löytöretkeilijänä.
Ankkurissa asuivat talven täällä myös Koskenkylät suuressa moottoriveneessään. Välillä hurautettiin jollalla rantaan asioimaan kaupungissa. Purjehtijapiireissä ihmeteltiin Koskenkylän ratkaisua. Miksi suuren Swan veneen itsekin omistanut rakentaa itselleen moottoriveneen? Onhan se ihan eri maailma. Koskenkylällä oli idoli, joka halusi tulla satamaan kuivana aamutakissa ja tohveleissa, eikä märkänä ja väsyneenä. Kirjasta kyllä selviää, että ongelmia tuli vastaan näinkin.
Talvi 1998 – 1999 oli Fethiyen lahdella hyvin sateinen ja kylmä, eikä veneessä asuminen ollut kovin miellyttävää. Suomalaisten hyvin tuntema Rhodos on aivan Fethiyen lahden vieressä. Siellä Koskenkylätkin pistäytyivät välillä sallitun kolmen kuukauden yhtäjaksoisen oleskelun Turkissa täyttyessä.
Parin sadan metrin päässä hotellista on osittain esiin kaivettu amfiteatteri, joka oli varsin vaatimaton verrattuna aikaisemmin näkemiimme. Vanhassa kaupungissa on myös muutama kalliohauta. Opaskirjamme mukaan Fethiye tuhoutui pahoin maanjäristyksissä vuosina 1856 ja 1957.
Todennäköisesti vahingot ovat olleet suurimpia yläpuolellamme olevassa jyrkkärinteisessä vanhassa kaupungissa tuhoten muuan muassa Apollon temppelin. Korkeita rakennuksia ei kaupungissa ole. Turkin länsirannikkoa pitkin kulkee yksi laattojen sauma. Näitä vyöhykkeitä eli korkean riskin alueita on Turkin alueella kolme.
Yksi saumakohta kulkee Istanbulin läpi. Vuoden 1999 katastrofissa siellä kuoli 10.000 tuhatta ihmistä. Olemme nyt omistaneet loma-asuntomme viisi vuotta. Tänä aikana pahin järistys on ollut Turkin itäisellä kurdialueella 2011, jossa kuoli pari sataa ja vammautui 1000 ihmistä. Fethiyen viereisellä Ölu Denizin alueella järisi 2012 kesäkuussa.
Vammoja tuli lähinnä paniikissa parvekkeilta hyppineille. Pieniä tärähdyksiä voi tuntua myös Alanyassa. Nuorena opiskelijana koin tällaisen Kreetalla. Muistan ukkosen jyrinää muistuttavan äänen ja kattokruunun heilumisen. Päätimme kurssitoverini kanssa pysyä sängyssä, oli yö. Aamulla paikkakuntalaiset kertoivat menneensä kadulle. Alanyassa emme toistaiseksi ole järistyksiä kokeneet.
Kaupunkimme on laatan päällä, eikä kuulu korkean riskin alueisiin. Vuorten ylityksen aikana näimme useissa kohdissa tummaa laavapurkausten värittämää seinämää kertoen maankuoressa tapahtuneista muinaisista repeämistä.
Yhtenä iltana ruokailimme kalatorilla. Haju ei ollut erityisen houkutteleva. Suuri ympyränmuotoinen alue oli täynnä myyntitiskejä: kalamariksia, erilaisia rapuja ja tietysti kaiken kokoisia ja näköisiä kaloja. Aktiivinen myyjä kiikutti pian edessään mielikalaamme noin kilon painoista meriahventa (levrek). Hän poimi meidät asiakkaakseen kovaäänisesti usean metrin päästä eli rauhallinen lähestyminen ja tuotteen tarkastelu ei onnistunut.
Kyseessä oli ”kaya market” eli kala on merestä pyydystettyä, maukkaampaa ja kookkaampaa kuin kasvatettu meriahven, jota Alanyan ravintoloissa useimmiten tarjotaan. Kauppias valitsi (lue: sisäänheitto) meille jo ravintolankin valmiiksi eli huusi paikalle kumppaninsa. Näinhän tämä täällä pelaa, verkostoidutaan, huolehditaan, että kaverikin saa elantonsa. Meille jäi vain maksajan rooli.
Vartin päästä edessämme olivat grillatut fileet. Täällä file tarkoittaa kalaa, joka on sahattu keskeltä kahtia päätä myöten. Selkäruoto on poistettu grillaamisen jälkeen tai sitten ei. Helppohan se on kypsästä kalasta nostaa. Kun kokonainen kala grillataan hiilillä, pysyy se varmaan tällä järjestelyllä paremmin koossa ja kahteen osaan leikattuna kypsyy nopeammin. Otimme lisäksi pari kalamarista, jotka hyvin grillattuina olivat riittävän pehmeitä ja maukkaita.
Kalat ja muutkin meren elävät, erityisesti jättikatkaravut, ovat täällä kalleinta ruokaa. Lohi on norjalaista. Syön mielelläni grillattua mustekalaa, jota ei Suomessa saa ainakaan tuoreena. Jos sitä ei kunnolla raakakypsytä, se jää sitkeäksi. Täällä hiiligrillillä paistettuihin, hyvin maustettuihin lonkeroihin harvoin pettyy. Alestan kattoravintolassa tuli tämäkin testattua. Lautasella oli neljä lähes kymmensenttistä lonkeroa. Alestan aamiaisella ei ollut lainkaan lihaleikkeleitä; sen sijaan paljon erilaisia valkoisia juustoja, vihanneksia, hedelmiä, pähkinöitä, hilloja ja jogurtteja.
Göcek. Tämä purjehduskeskus sijaitsee 30 kilometrin päässä Fethiyen lahden pohjoisnurkassa. Vuorten yli ajoimme vastavalmistunutta, Dalamanin lentokentälle vievää tietä. Pienen kaupungin tai pikemminkin kylän lahti näkyy houkuttelevana ajaessamme vuoren rinnettä kohti merta. Täällä on kuusi pientä marinaa täynnä veneitä. Elämä keskittyy kaupungin edessä olevan marinan ympärille.
Muut ovat sivummalla. Mastot pilkottavat pikkulahdelmia reunustavien kallioiden yli. Kartasta näen Fethiyen lahden tämän osan olevan täynnä varmaankin toinen toistaan viehättävämpiä pieniä saaria ankkurilahtineen. Osuimme megajahdeille varatun laiturin kohdalle. Tämän kokoisille ei saaristostamme löytyisi laituritilaa. Täälläkin on hiljaista.
Myös pieniä kalastusveneitä näkyy kuten Alanyassa. Kurditarjoilija kertoo hieman ääntään hiljentäen julkkiksista, joita hän on nähnyt: Bill Clinton, prinssi Charles, Turkin johtavia poliitikkoja, venäläisiä uusrikkaita, enempää en muista. Harmaa raha liikkuu ainakin Venäjän suunnalta. Eihän näitä jahteja muuten pysty hankkimaan.
Keskustelu kääntyy odotetusti kurdien asemaan. En nytkään saanut vastausta kysymykseen miksi kurdien mielestä enemmistönä olevat turkkilaiset heitä vihaavat. Ehkä näin on kurdien mielissä aina ollut, eikä kukaan enää muista miksi? Perinnettä täytyy kuitenkin jatkaa? Mieleen tulee Logomossa näkemämme, taideteokseksi tarkoitettu ajatuksia herättävä lyhytfilmi, jossa pieni muslimipoika puukottaa parhaan ei muslimi kaverinsa ilman mitään syytä.
Miksi? Poika ei osaa sanoa muuta syytä kuin että näin on aina tehty. Jos suhtautumista kurdeihin kysyy turkkilaiselta: ei ole mitään vihaa kurdeja kohtaan. Heidän asiansa ovat hyvin. Kurdeilla tuntuu olevan sellainen käsitys, että he ovat turkkilaisia voimakkaampia ja vielä joskus nousevat valtaan.
Maksamme tuoremehut ja poistumme vähin äänin. Tarjoilijakin on viimeisiä päiviä täällä. Hän siirtyy Istanbuliin talven ajaksi toiseen ravintolaan töihin. Siellä asuu myös hänen perheensä. Hotelleja osuu silmiimme täällä vähän. Vieraat asuvat veneissään. Ajamme vielä Dalamaniin toiset 30 kilometriä, mutta aikamme siellä harhailtuamme toteamme kaupungin olevan varsin mielenkiinnoton. Lentokenttä siellä kuitenkin on. Kävimme portilla. Mainoksen mukaan tarjolla on seitsemän päivittäistä lentoa Istanbulista.
Ölü Deniz. Turkkia esittelevissä postereissa on usein kuva täältä; hiekkarannasta ja kauniista laguunista otettuja ilmakuvia. Yritin netistä kaapata tällaisen kuvan, mutta ovat suojattuja. Paikan tekivät tunnetuksi englantilaiset turistit jo 70-luvulla. Fethiyestä sinne on matkaa vain 15 kilometriä vuorten yli. Rannan yläpuolella on mereen viettävä laakso, joka on yläosastaan täynnä tyypillistä lomakeskusten tarjontaa: paljon ravintoloita ja uinuvia pikaruokapaikkoja.
Alempana rinteillä on huviloita, joiden hinnat kiinteistövälittäjät ilmoittavat usein englannin puntina. Myös suuria lomahotelleja on sijoiteltu vuoren rinteille. Maasto ei oikein houkuttele kävelylenkeille – pelkkää kiipeämistä. Miltä tuntuisi asua vuoren jyrkänteellä, jossa maa on repeillyt viimeksi pari vuotta sitten?
Täällähän maanjäristys aiheutti tuhoa tosin ilmeisesti lähinnä vuoriston kylissä. Laguuniin vievä tie ja puistoalue olivat hyvin hoidettuja ja kävelytiet laguunille houkuttelevia. Täälläkään ei nyt uimareita näy. Sesonki on totaalisesti ohi. Vesi on kirkasta. Näkymät kauniita.
Rantakadulla havahdumme omituiseen takaa kuuluvaan suhinaan. Muutaman metrin päähän laskeutuu riippuliitäjä. Katsomme ylös. Niitähän on tulossa useita. Laakson yläpuolella on vuorenhuippu, jolta huimapäiden liito alkaa. Kesäaikaan pienen venematkan päässä on perhoslaakso. Ölü Deniz (kuollut vesi) on myös Turkin ensimmäinen pitkän, Antalyaan saakka (500 km) ulottuvan, vaellusreitin lähtöpiste. Edessä on haastavaa vuorten yli kiipeämistä. Maisemat ovat varmaan palkitsevia ja pienet turkkilaiskylät vieraanvaraisia tarjoten ruokaa ja yösijan.
Kayaköy (Karmylassos sittemmin Levissi). Kappadokiassa näimme jo yhden hylätyn kreikkalaisen kaupungin. 1923 kreikkalaisia siirrettiin Turkista Kreikkaan ja vastaavasti turkkilaisia Kreikasta tänne. Myös tämä kaupunki, josta on jäljellä satoja katottomia taloja ja ortodoksikirkko kuuluu näihin kerta heitolla hylätyiksi jääneisiin kyliin.
Se on luokiteltu UNESCON maailman perintökohteeksi. Kiipeily näillä kujilla vaikutti meihin molempiin tavalla, jota en oikein pysty kuvailemaan. Maailman rauhan symboliksihan se on omistettu. Jotenkin hiljaiset kujat ja kivet tätä viestiä välittivätkin. Tuntuu aavemaiselta kävellä kokonaisen, aikanaan ilmeisen vilkkaan, mutta nyt täysin kuolleen kaupungin kujilla, jossa vain tuuli puhaltelee nurkissa.
Syksyn kuivat lahdet rapisevat kaduilla. Miksi turkkilaiset eivät ole ottaneet tätä käyttöön? Ilmeisesti tiivis, heille vieras, asumisen ja elämisen kulttuuri kirkkoineen on ollut muslimille mahdoton sulateltava. Kirkon muuttaminen moskeijaksi ei olisi riittänyt. Turkkilaiset ovat asettuneet hylätyn alueen alapuolella olevaan laaksoon, jossa viljelevät maatilkkujaan.
Saimme käteemme käsin piirretyn luonnoksen alueesta, mutta sen kummempia esitteitä ei kukaan kaupungista ole vaivautunut tekemään. Ainakin kirkon alueella jotain kaivauksia tehdään ja sinne ei ollut pääsyä. Kayaköy on Fethiyen ja Ölü Denizin välissä. Alueella johtavaa jyrkästi vuorelle nousevaa tietä ei ollut helppo löytää. Meidän lisäksemme siellä kierteli vain yksi ruotsalainen nuoripari.
Termessos. Vuoristossa Kaṣ:n suuntaan on useita antiikin kaupunkeja kuten Patara, Pinara ja Kalkan, mutta päätimme palata samaa tietä jota tulimme. Poikkesimme kuitenkin antiikin Termessoksessa, joka on vain 35 km:n päässä Antalyasta. Päätieltä nousua kapeaa vuoristotietä oli yhdeksän kilometriä.
Auton parkkipaikalta oli vielä 11/2km louhikkoista kiipeämistä. Irma jäi suosiolla odottelemaan. Parkkipaikan tuntumassakin oli vanha nekropolis ja muuta nähtävää. Ylhäällä kapean laakson yläosassa antiikin kaupungissa ei seiniä ollut enää kovin paljon pystyssä; lähinnä erilaisia kivikasoja. Kylteissä kuitenkin osoitettiin Rooman keisari Hadrianuksen ja kreikkalaisten jumalan Zeuksen temppelien paikat sekä torin, gymnasiumin ja teatterin sijainti.
Sekä kreikkalaisilla että roomalaisilla oli myös Odeon, jossa laulu-, lausunta- ja musiikkiesitykset pidettiin. Kaupungin sijainnin valinnassa sen helppo puolustaminen oli päätavoite. Aleksanteri Suurikin päätti sivuttaa kaupungin yrittämättäkään sen valloitusta. Sijainti oli strateginen Aegean merelle suuntautuvan veneliikenteen kannalta.
Näköala alas kansallispuistoon on ehkä ponnistelujen arvoinen. Alanyan lähellä Sydra muistuttaa tätä kaupunkia. Sinne voi ajaa hyvin lähelle autolla joskin tie on huonokuntoinen. Mitä menettää jos ei viitsi helteessä kiivetä hankalaa reittiä? Eihän sitä tiedä ennen kuin käy itse paikan päällä. Alueen luonnonpuistoissa liikkuu opaskirjan mukaan villivuohia, kauriita ja ilmeisesti viimeiset Anatolian ilvekset.
Pohdintaa. Alanyan lomakodin parvekkeelle ehdimme parahiksi nauttimaan ankkurimaljojen asemasta rakit laskevalle auringolle. Taas vahvistui käsityksemme siitä, että Turkki on todellinen löytöretkeilijän maa. Aina löytyy uutta nähtävää. Ilmastokin on aivan erilainen eri osissa maata. Alanya on syksyllä ja keväällä selvästi ilmastoltaan paras paikka.
On lämpöä enemmän kuin muualla, mutta kesät ovat liian kuumia. Vuoret ja meri ylläpitävät sopivia vuorokausituulia. Yöllä ja aamulla puhaltaa kevyesti vuorilta ja puolen päivän jälkeen merituuli lounaasta pitää ilman kuivana. Kosteudesta ja ilman saasteista ei ole ongelmaa. Pyykit kuivuvat parvekkeella jopa yöllä. Syksyllä ukkosmyrsky voi yllättää. Tässäkin paratiisissa on käärme. Se on oma mielemme. Alkaa tulla jo ikävä sinne sateiseen ja kylmään Suomeen.
Jouko Salminen
Lähde: salminenjouko.blogspot.com.tr
Vanhat turkkilaiset ammatit – Miesten räätäli (Erkek Terzisi)
