Çanakkalen (Gallipoli) taistelun voitonpäivä Turkissa
Taistelun tausta
Ensimmäisen maailmansodan ensimmäisen vuoden jälkeen sota oli 19. helmikuuta mennessä jumiutunut asemasodaksi. Brittien sodanjohto arveli että länsirintamalla läpimurto ei onnistuisi, vaan sotaonni pitäisi kääntää muualla.
Pääministeri Herbert Henry Asquith oli saanut 29. joulukuuta 1914 mennessä kaksi sotasuunnitelmiin liittyvää muistiota, joista ensimmäisen oli kirjoittanut hallituksen neuvonantaja Maurice Hankey ja toisen Winston Churchill.
Edellinen kannatti Fisherin suunnitelmaa vallata Borkum ja maihinnousta Schleswig-Holsteinissa, mikä mahdollistaisi Britannian meriylivoiman turvin vaikka venäläisten maihinnousun ja samalla Berliinin uhkaamisen. Winston Churchill puolestaan halusi hyökätä Dardanelleille.
Tätä mieltä oli ollut 1914 myös Asquith. Kitchener oli kannattanut retkikunnan lähettämistä Salonikiin. Suuriruhtinas Nikolai oli lähettänyt Kitchenerille viestin, jossa hän oli pyytänyt Kitcheriä toimiin turkkilaisia vastaan, koska venäläiset olivat alivoimaisia Kaukasuksella suurin tappioin.
Kitchener ilmoitti Churchillille, että toiminnan avain on Turkki, jos sinne lähetetään 75 000 sotilaan siirtoarmeija William Robertsonin komentamana. Taktiikkaan liittyen Churchill kysyi vara-amiraali Cardenilta, voisiko Dardanellien läpi mennä vain laivoilla ja ottaa alue haltuun ylläköllä. Carden suositteli suurta määrää sotilaita ja suurta määrää laivoja heidän tuekseen. Teksti jatkuu kuvan jälkeen…
Brittien sotaneuvosto kokoontui 5. tammikuuta ja 8. tammikuuta 1915. Kitchener ilmoitti, että 150 000 sotilasta, joita ei ollut käytettävissä, voisivat vallata Dardanellit. Operaatiosuunnitelman oli tehnyt vara-amiraali Carden, jonka Fisher ja amiraali Oliver olivat hyväksyneet. Amiraliteetin komentoesikunnan mukaan 15 tuuman tykeillä varustettua Queen Elisabethia piti kokeilla turkkilaisia linnoituksia vastaan.
Amiraliteetin mukaan linnoitukset piti järjestelmällisesti tuhota ja raivata miinakentät. Britannian kuninkaallinen laivasto voisi näin edetä Konstantinopoliin ja tuhota Goebenin. Kitchener ei ollut täysin varma, koska ehdotti, että mikäli linnoitusten ampuminen laivatykein ei osoittautuisi tehokkaaksi, siitä voitaisiin luopua.
Kahdessa viikossa Kitchener harkitsi lisää ja kääntyi Cardenin suunnitelmaa vastaan ja tarjoutui eroamaan sotaneuvostosta ennen sen seuraavaa kokousta. Churchillin esitellessä suunnitelmaa, oli Fisher ilmoittanut, ettei hänen käsityksensä mukaan suunnitelmaa pitänyt esitellä kokouksessa. Fisher poistui ja tarjoutui eroamaan. Kitchener sai hänet jatkamaan ensimmäisenä merilordina velvollisuuden tunnosta. Teksti jatkuu kuvan jälkeen…
Koska Ottomaanien valtakunta oli Saksan liittolaisista heikoin, päätettiin isku tehdä sinne. Dardanellien salmesta pääsee Marmaranmerelle, jonka rannalla Konstantinopoli (nykyään nimeltään Istanbul) on. Kun Dardanellit vallattaisiin, voitaisiin edetä Konstantinopoliin, jonka seurauksena Turkki antautuisi. Kun Turkki olisi lyöty, Turkin ja Venäjän rintama ei enää sitoisi Venäjän joukkoja, ja venäläiset voisivat keskittää valtavat sotilasreservinsä Saksaa vastaan, niin että Saksa olisi nyt saarrettu eikä sillä olisi enää sen eteläistä liittolaista. Lisäksi Turkin kukistaminen olisi tarjonnut länsiliittoutuneille mahdollisuuden huoltaa Venäjän puutteellisesti varustettua armeijaa tilanteessa, jossa kaikki muut kulkuväylät itärintamalle olivat tukossa. Ajatus oli hyvä, mutta brittien suunnitelma huono.
Suunnitelmana oli että laivat vain ”porhaltaisivat” salmen läpi ja tuhoaisivat ottomaanien linnakkeet. Maihinnousua ei alun perin ollut tarkoitus tehdä. Hyökkäyksen johtajana oli kenraali Sir Ian Hamilton, ja tukensa sille antoi myös Englannin silloinen meriministeri Winston Churchill.
Laivasto-operaatiot
Aluksi hyökkäys oli voitokas. 16 brittien ja ranskalaisten taistelulaivaa purjehti varhain aamulla Dardanellien salmeen. Vaikka brittilaivaston komentajat kieltäytyivät luovuttamasta parhaita laivojaan, laivasto oli silti erittäin voimakas. Turkkilaisia patteristoja tuhoutui ja vaurioitui ilman brittien tappioita ja miinanraivaajat avustivat sotalaivoja. 18. maaliskuuta miinat upottivat kuitenkin 3 taistelulaivaa ja kolme muuta vahingoittui.
Epäonnistuttuaan laivasto vetäytyi takaisin merelle.
Jalkaväen taistelut
Maihinnousu
Koska laivasto oli epäonnistunut taistelussa, päätettiin sen sijaan tehdä maihinnousu. Valmistautuminen maihinnousuun oli kuitenkin huonoa. Joukoille ei annettu mitään hyökkäyssuunnitelmaa, maihinnousijoiden maastontuntemus oli huonoa ja koulutus oli ollut vähäistä.
Maihinnousuun osallistuneet joukot tuotiin Egyptistä. Maihin nousi ranskalaisia, brittejä, sekä ”anzaceiksi” kutsuttuja australialaisia ja uusiseelantilaisia. 25. huhtikuuta 1915 tehtiin neljä maihinnousua; kahdesta suuresta toinen Hellesinniemelle Gallipolin niemen kärkeen ja toinen Ari Burnuun. Kaksi muuta pienempää tehtiin harhautukseksi Nibrune Burnuun ja Suvlanlahden rannalle.
Maihinnousu oli tehtävä päivällä, koska salmessa oli paljon voimakkaita virtauksia ja karikoita. Tämä teki maihinnousijoista helppoja maaleja. Sotilaat luottivat laivastoonsa, mutta turhaan, sillä laivasto toimi tehottomasti eikä onnistunut tuhoamaan turkkilaisten vastarintaa. Sotilaat raivasivat tiensä rannan läpi, jossa oli piikkilankaa ja johon kohdistui jatkuvasti turkkilaisten tykistön tuli. Teksti jatkuu kuvan jälkeen…
Brittien 29. divisioona oli rantautunut vasemmalle sivustalle, jossa tehtävänä oli vallata turkkilaiset tykistöasemat. Alueelta ei kuitenkaan löytynyt turkkilaisia joukkoja ja joukot pysähtyivät upseerien kiistellessä toimintatavoista. Samalla joukot pitivät teetauon. Joukot aloittivat kaivautumisen puolustusasemiin vasta iltapäivällä, mikä kostautui kun turkkilaiset tekivät vastahyökkäyksen iltahämärässä. Taistelu kesti koko yön ja aamun brittien kärsiessä tappioita ja ennen puoltapäivää maihinnousuranta hylättiin ja joukot vetäytyivät laivoihin.
Anzacit olivat nousseet maihin eri rannalle ja välttyivät näin turkkilaisten vahvimmalta puolustukselta. Anzacit etenivät nopeasti ja saivat vallattua turkkilaisten asemat, vallaten osan Sari Bairin ylängöstä. Mustafa Kemalin komentama 19. divisioona oli reservissä ja hänet määrättiin lähettämään pataljoona tukemaan harhautushyökkäykseksi uskottua maihinnousua.
Hän kuitenkin arveli raporttien perusteella kyseessä olevan päähyökkäys ja lähetti tueksi rykmentin ja iltaan mennessä koko divisioonansa. Mustafan joukot saivat nyt helposti otettua Sari Bairin haltuunsa, eivätkä brittien pienimuotoiset hyökkäykset onnistuneet.
Maihinnousu onnistui vain siinä suhteessa että turkkilaisten etummaiset asemat oli vallattu, mutta muuten se oli täydellinen fiasko.
Hyökkäys jumiutuu
Kun hyökkäys jumiutui, jouduttiin asemasotaan. Hamilton halusi vetäytyä, koska yllätysetu oli menetetty, mutta Britannian hallitus ei kuitenkaan halunnut lopettaa taistelua, olihan maihinnousuun käytetty suuret määrät resursseja, ja jo tässä vaiheessa tappiot olivat suuret. Gallipoliin toimitettiin yli 20 000 ammusta täydennykseksi ja elokuussa Gallipoliin tuotiin täydennysmiehinä kolme divisioonaa. Sari Bairissa päätettiin koittaa tyrmäysiskua, sillä jos siellä saataisiin aikaan läpimurto, eteläinen niemimaa saataisiin saarrettua. Läpimurto epäonnistui ja brittien voimat loppuivat. Myöhemmin marraskuussa 1915 turkkilaiset olivat romahtamaisillaan, mutta briteillä meni vielä huonommin. Näännytyssota alkoi.
Evakuointi[muokkaa
Ajaakseen britit pois niemimaalta turkkilaiset käyttivät ihmisaaltoja ja suuria tykistökeskityksiä. Lopulta Hamilton vapautettiin tehtävistään ja uusi komentaja määräsi joukot Gallipolista evakuoitavaksi. Vaikka evakuointi sujui hyvin, oli Gallipoli aiheuttanut suuria tappioita briteille; puolesta miljoonasta brittiläisestä sotilaasta haavoittui, kuoli tai jäi vangiksi 300 000. Teksti jatkuu kuvan jälkeen…
Lopputulos
Brittien evakuoitua joukkonsa Gallipolista britit ottivat ”syntipukeiksi” Churchillin ja Hamiltonin. Tappiot olivat suuret ja myös laivasto oli kärsinyt pahasti. Meni pitkään ennen kuin britit tekivät seuraavan suuren maihinnousun. Myös turkkilaisille taistelu oli ollut tuhoisa, mutta siitä huolimatta hyökkäyksellä ei ollut ollut toivottuja vaikutuksia, vaan pikemminkin päinvastoin. Sota jumiutui pitkälliseksi asemasodaksi ja brittien eteneminen tulevaisuudessa lunastettiin valtavin tappioin.
Gallipolin maihinnousun muistopäivää eli ANZAC-päivää vietetään Australiassa ja Uudessa-Seelannissa vuosittain 25. huhtikuuta. Gallipolin tapahtumista on tehty useita elokuvia, muun muassa Peter Weirin vuonna 1981 valmistunut elokuva Gallipoli.
Lähde: fi.wikipedia.org
