Turkin kieliset kansat – Tofalarit
Tofalarit eli tofat (aikaisemmin karagassit) ovat turkkilaista tofan kieltä puhuva kansa Irkutskin alueen Nižneudinskin piirissä Venäjällä. Heidän asuinaluettaan kutsutaan Tofalariaksi. Tofalareilla on Venäjän lainsäädännössä tunnustettu vähälukuisen alkuperäiskansan asema.
Tofalarien omakielinen nimitys tofa (myös topa, tyfa, typa) perustuu muinaiseen heimonimeen dubo, joka esiintyy 400- ja 600–900-lukujen kiinalaisissa kronikoissa. Mongolien 1200-luvun kronikassa se mainitaan muodossa tuba erään Sajanin ja Altain alueen kansan nimenä. Samaa perua ovat tuvalaisten omakieliset nimitykset tyva ja dyva, pohjoisen altalaisryhmän ja hakassien heimonimitys tuba sekä Mongolian tsaatanien ja urjanhai-uiguurien omakielinen nimitys tuha.
Aikaisemmin tofalareja kutsuttiin karagasseiksi. Nimitys perustuu tofalarilaisen suvun nimeen kara kaš (”musta kaš”). Vuonna 1934 venäjän kielessä otettiin käyttöön virallinen nimitys tofalary, johon sisältyy monikon tunnus -lar. Sen rinnalla käytetään muotoa tofa.
Tofalaria sijaitsee taigametsän peittämillä itäisten Sajanvuorten koillisrinteillä Uda, Birjusa, Gutara, Kan ja Ija -jokien yläjuoksulla. Aikaisemmin tofalarit viettivät nomadielämää laajemmalla alueella, joka lännessä ulottui Agul ja Tagul -jokien yläjuoksuille. Pohjoisessa ja koillisessa tofalarien naapureita olivat jeniseiläisten assanin ja kotin kielten puhujat, idässä Nižneudinskin burjaatit, kaakossa Okan seudun burjaatit ja sojootit, lännessä ja lounaassa todžalaiset, luoteessa samojedilaisten kamassin, matorin ja karagassin kielten puhujat sekä hakassit.
Aikaisemmin tofalarit muodostivat kolme eri suvuista koostunutta alueellista ryhmää. Tofalarian luoteisosassa elivät haaš, sary-haaš ja kara-haaš -suvuista koostuneet songuu aallar (”läntiset aalit”), kaakkoisosassa tšogdy, ak-tšogdy ja kara-tšogdy -sukujen muodostamat buruguu aallar (”itäiset aalit”) ja heidän välillään alueen keskiosassa tšeptei-suvun ortaa aallar (”keski-aalit”). Vuosina 1927–1932 heidät asutettiin kolmeen taajamaan. Ensimmäisen ryhmän asuinpaikaksi tuli Verhnjaja Gutara, toisen Alygdžer ja kolmannen Nerha. Nykyään taajamissa asuu sekaisin kaikkien sukujen edustajia.
Tofalarit ovat aina olleet pieni kansa. Vuodesta 1675 aina 1930-luvulle saakka ulottuvat tilastot osoittavat tofalarien määrän olleen keskimäärin hieman yli 400 henkeä. Lukumäärä alkoi kasvaa 1950-luvulta lähtien. Neuvostoliiton vuoden 1989 väestönlaskennan mukaan tofalareja oli 731 henkeä, joista 722 asui Venäjällä ja 653 Nižneudinskin piirissä.[8] Venäjän vuoden 2002 väestönlaskennan mukaan Venäjän 837 tofalarista 723 asui Irkutskin alueella, heistä 681 maaseudulla.
Tofalarit ovat antropologisesti sekoittuneita. Fyysisiltä ominaisuuksiltaan he edustavat etupäässä mongolidisen päärodun pohjoisaasialaisen rodun katangalaista tyyppiä, johon on sekoittunut keskiaasialaisia aineksia. Euripidinen vaikutus on lisääntynyt voimakkaasti seka-avioliittojen seurauksena. Vuosina 1970–1984 syntyneistä tofalareiksi rekisteröidyistä lapsista lähes 60 % on peräisin venäläisten, burjaattien ym. kanssa perustetuista perheistä.
Nikolai Baskakovin perinteisen luokittelun mukaan tofalari kuuluu turkkilaisten kielten uiguurilais-tukyilaiseen alaryhmään. Valentin Rassadinin esittämän käsityksen mukaan se muodostaa yhdessä Mongolian tsaatanien ja urjanhai-uiguurien sekä Okan seudun sojoottien kielten kanssa turkkilaisten kielten sajanilaisen alaryhmän taigavyöhykkeen alueen, johon voidaan lukea myös Tuvan todžalaiset poronhoitajat. Sajanilaisen ryhmän arovyöhykkeen alueeseen kuuluvat vastaavasti Tuvan tasavallan ja Mongolian Tsengelin sumin tuvalaisten sekä Mongolian ja Kiinan kok-montšakkien kielet. Tofalari jakautuu alygdžerin ja gutaran murteisiin, joista ensimmäisessä on tuvalaisia ja toisessa hakassilaisia aineksia.
Tofalarin kieli toimii etupäässä vanhempien sukupolvien suullisen kanssakäymisen välineenä. Neuvostoaikana perustettujen venäjänkielisten lastentarhojen ja koulujen toiminnan seurauksena nuoremmat sukupolvet ovat siirtyneet käyttämään venäjää. Vuoden 1989 väestönlaskennassa 42,8 % Venäjän tofalareista ilmoitti äidinkielekseen tofalarin ja 55,5 % venäjän. Vuoden 2002 väestönlaskennan mukaan 99,0 % tofalareista osaa venäjää. Tofalarin puhujia laskettiin olevan 378 henkeä.
Vuonna 1986 tofalaria varten laadittiin kyrilliseen kirjaimistoon perustuva kirjoitusjärjestelmä, joka vahvistettiin virallisesti vuonna 1989. Samana vuonna ilmestyi ensimmäinen tofalarinkielinen aapinen. Nykyään kieltä opetetaan kouluissa ja lastentarhoissa.
Siperian kansoja 1700-luvun lopulla tutkineiden Peter Simon Pallasin ja Johann Gottlieb Georgin mukaan karagassit olivat samojediheimo, joka puhui puhdasta samojedikieltä. Tästä todistaa myös heidän esittämänsä kieliaineisto. Vuonna 1849 karagassien luona kävi suomalainen M. A. Castrén ja vuonna 1851 Julius Stubendorff, jotka totesivat heidän olevan turkkilainen kansa. Castrenin ja Stubendorffin keräämä kieliaineisto ei juuri lainkaan poikkea nykyisestä tofalarin kielestä.
Karagasseja eli nykyisiä tofalareja pidettiin pitkään turkkilaistuneina samojedeina ja heidän kieltään tuvan kielen murteena. Nykykäsityksen mukaan kansa on muodostunut 500–700-luvuilla ketinkielisten poronhoitajien sulautuessa Orhonin turkkilaisiin ja muinaisiin uiguureihin. Myöhemmin heihin liittyi samojedeja, joista osa säilytti kielensä 1700-luvun loppuun saakka.[19] 1200-luvulta lähtien seudulle tunkeutui mongoleja, jotka sulautuivat varsin nopeasti turkkilaiseen väestöön.
Venäläiset rakensivat vuonna 1648 Udan linnoituksen (nykyinen Nižneudinsk), minkä seurauksena aikaisemmin burjaateille veroa maksaneista tofalareista tuli Venäjän alamaisia. Kansa jaettiin sukujen mukaan suvun vanhimpien johtamiin viiteen ulusiin, jotka maksoivat jasakkiveroa soopelinnahkoina ja myöhemmin myös rahana. 1800-luvun alusta lähtien Nižneudinskin lähellä järjestettiin vuosittainen tofalarien kokous suglan, jossa valittiin kansan ja sukujen edusmiehet sekä järjestyksenpidosta vastanneet viranomaiset.
Tofalarien perinteisiä elinkeinoja ovat metsästys ja poronhoito. Poroja ja myöhemmin myös hevosia käytettiin ratsuina ja juhtina. Huomattava merkitys oli myös keräilytaloudella ja kalastuksella.
Talvella tofalarit asuivat jokilaaksoissa, kesän ajaksi he siirtyivät vuorille. Leirit koostuivat talvella kahdesta–viidestä, harvemmin kuudesta tai seitsemästä kodasta. Kesällä kotia saattoi olla kymmenen tai enemmänkin. Kahdeksan–kahdenkymmenen kilometrin välein sijainneita leiripaikkoja vaihdettiin kahden–kolmen viikon välein.
Poroja oli taloutta kohti muutamia kymmeniä, harvoin yli sata. Metsästyksen kohteita olivat hirvi, maraali, metsäkauris, orava, soopeli, saukko, majava, kettu, ahma, myskihirvi ja karhu sekä pyyt, metsot, teeret ja riekot. Kalastusta harjoitettiin verkoilla, atraimella, keksillä ja merroilla. Syksyisin kerättiin syötäviä mukuloita ja juuria, sembramännyn pähkinöitä, marjoja, karhunlaukkaa, raparperia ja villisipulia. Käsityöammateista tofalarit harjoittivat metallin, puun, luun, tuohen ja nahkan käsittelyä.
Asumuksena toimi riukujen varaan pystytetty kota, joka kesällä katettiin tuohella ja talvisin poron tai maraalin taljoilla. Maalattiaisen kodan oviaukko oli yleensä itään päin. Keskelle asetettiin pronssinen tai valurautainen kattila. Kodan vasen puoli oli varattu miehille ja oikea naisille. 1930-luvun alussa taajamiin alettiin rakentaa hirsitaloja.
Perinteinen vaatetus valmistettiin etupäässä poron, maraalin ja peuran nahoista. 1800–1900-lukujen vaihteessa alettiin käyttää venäläisiltä ja burjaateilta ostettuja kankaita ja lampaantaljoja sekä Todžan tuvalaisilta ostettua kiinalaista kangasta. Talvisin pidettiin turkkia, kesäisin poron ja metsäkauriin nahasta tai kankaasta tehtyä kauhtanaa sekä nahkahousuja. Naisten päähineenä toimi talvisin turkislakki ja kesäisin huivi. Nykyään perinteiset vaatteet ovat jääneet lähes kokonaan pois käytöstä.
Ruokavalio koostui etupäässä villieläinten ja riistalintujen lihasta. Poroja teurastettiin harvoin. Liha syötiin keitettynä tai harvemmin paistettuna. Poron maitoa juotiin keitettynä, teen kanssa, siitä valmistettiin juustoa ja piimää. Talvella syötiin kuivattuja mukuloita ja sembramännyn pähkinöitä. Ostetuista ruisjauhoista paistettiin kakkaroita tai valmistettiin suolattua puuroa. Kalan merkitys ruokavaliossa oli vähäinen. Vuoden ympäri juotiin suolattua vihreää teetä. Nykyään perinteisiä ruokia valmistetaan lähinnä metsästysretkillä.
Lähde: fi.wikipedia.org
