Yksinäisen miehen juna – nuori Mika Waltari matkalla Istanbuliin
Tulenkantajat – suomalaista kirjallisuutta uudistaneet nuoret vihaiset miehet ja naiset ihailivat 1920-luvulla itäisiä maita. Erityisesti turkkilaiseen haareminaiseen rakastuneen ranskalaisen upseerin Pierre Lotin heidän suhteestaan kertova ´Aziyade´ (suom. Aasian tytär 1919) kiehtoi nuorten kirjailijoiden mieltä. Olavi Paavolaisen johdolla järjestettiin juhlia, joissa pukeutumista myöten matkittiin idän mystiikkaa. Nuori Waltari oli tässä ryhmässä vaikutteita imevä kuunteluoppilas.
Olavi Paavolainen matkusti Istanbuliin kuitenkin vasta Venäjän matkansa yhteydessä 2. maailman sodan puhkeamisen kynnyksellä; parikymppinen Waltari jo 1920-luvun lopulla. Luin äskettäin sekä Panu Rajalan Paavolaisesta kertovan elämänkerran että tuon Waltarin matkakirjan 4. uudistetun painoksen. Aikanaan jälkimmäinen innoitti suomalaisia nuoria.
Matkakirjoja meillä oli silloin hyvin vähän saatavilla. Korviini osui kansanedustaja Pekka Haaviston haastattelu, jossa hän mainitsi muun muassa tämän Waltarin tekstin innoittaneen häntä nuorena interreilaajaksi ja kiinnostumaan vieraista kulttuureista.
Yksinäisen miehen juna liikkuu alueilla, joihin kirjailijan myöhempi tuotanto liittyy. Reitti kulkee Stettinin laivarannasta junalla Europan halki Istanbuliin, laivalla Ateenaan, Rooman ja Pariisin kautta kotiin. Matkan päätepisteeseen Istanbuliin kirjailija saapuu Sirkecin asemalle ja majoittuu pieneen hotelliin kuuluisan Pera Palacen lähelle.
Tästä hotellista olen kirjoittanut aikaisemmin Agatha Christieen liittyvässä blogissa. Tällä ensimmäisellä Istanbulin matkallaan Waltari tuntee olonsa jotenkin vieraaksi, eikä sellaista innostusta kuin toisella matkalla 1947 ole havaittavissa. Silloinhan idea historiallisesta, Konstantinopolin valtauksesta ja Bysantin aikakauden päättymisestä kertovassa romaanista, Johannes Angelos, sai alkunsa. Nuori Johannes, jonka käsikirjoitus löytyi myöhemmin, edeltää tätä aikaa. Myös Mikael Hakim kuvasi elämää Turkin muslimien mailla.
Kaiken lisäksi epämääräiseen Galatan merimieskapakkaan mennyt kirjailija tulee tällä matkalla hakatuksi ja ryöstetyksi. Pierre Lotin teokset palaavat kuitenkin mieleen hänelle omistetussa kahvilassa, josta voi ihailla auringonlaskua Kultaisen sarven ja moskeijoiden yllä. ´Koko kaupunki aukeaa edessäni kuin suunnaton harmaa, valkea ja punainen kukka. Kultainen sarvi on täynnä himmeitä värejä. Mäenrinteen yksinäiset, murheelliset sypressit levittävät ympärilleen viileätä kuoleman tuntua.´
Lainaan Panu Rajalan tekstiä kirjasta Unio Mystica – Mika Waltarin elämä ja teokset. ´Ranskalainen komentajakapteeni Julien Viaud, joka oli ottanut lootuskukan mukaan kirjailijanimen Loti, oli merivoimien rankaisumatkalla Salonikissa rakastunut turkkilaisen sulttaanin neljänteen vaimoon, paennut vaarallista lempeä ja palannut naisen kuoltua Turkkiin jäädäkseen.
Traaginen romanssi riipaisi suomalaisia runoilijoita. Edelleen Panu Rajalan mukaan tällä matkalla Waltari karistaa Lotin uneksivan erotiikan ja hauraan tyylin kintereiltään. Hän hyvästelee sen haaveilevan itämaisuuden, jonka vallassa tulenkantajat runoilivat.
Myös Olavi Paavolainen tasan kymmenen vuotta myöhemmin, loppukesällä 1939 päätyy kuvailemaan ironisesti kahvilan omistajaukon tarinoita Lotista. Turkkilaiset tavat pukeutumista myöten omaksunut Loti oli poliittisesti Turkille mieleinen henkilö, vaikka hän ei kääntynyt islamin uskoon kuten Waltarin romaanihenkilö Mikael Hakim henkensä säilyttääkseen.
Waltari ei ota kantaa Turkin politiikkaan. Hän ihailee Mustafa Kemalin tarmoa, mutta epäilee politiikan väkivaltaisia keinoja ja näkee hiipivän diktatuurin tunnusmerkkejä.
Lähde: salminenjouko.blogspot.com
